Kirjoitamme parhaillaan ylioppilaskunnan lausuntoa Helsingin yliopiston johtosääntöön.  On käsittämätöntä, miten vaikeaa tuntuu olevan puolustaa opiskelijoiden tasavertaisempaa edustusta yliopistohallinnossa. Viimeksi yliopistodemokratiaa tallattiin pahasti, kun kollegio päätti (opiskelijaedustajien vastaesityksestä huolimatta), ettei Helsingin yliopiston hallitukseen tule tasakolmikantaa. Toisin, ja  paljon edistyksellisemmin, päättivät mm. Tampereen ja Turun yliopistot.

Mutta minkä takia itse asiassa yliopiston edes pitäisi olla demokraattisemmin hallittu? Koska tasa-arvo ja demokratia ovat arvoja itsessään. Mutta miksi ne ovat arvokkaita juuri yliopistossa?

Koska yliopisto on lähtökohtaisesti itsehallinnollinen tiedeyhteisö, jonka jäseniä opiskelijat ovat.

Koska korkeakouluopetuksen tavoite on asiantuntijuuteen kasvaminen ja tämän kasvun oleellinen edellytys on, että opiskelija kokee olevansa osa tiedeyhteisöä.

Ja koska korkeakoululle asetetut ylimmän opetuksen tavoitteet eivät voi toteutua niin kauan, kun yliopiston hallinnolliset rakenteet tukevat opiskelijan käsitystä itsestään oppilaana, yliopistoyhteisön tasavertaisen jäsenyyden sijasta.

Konsistori laati kokouksessaan 12.11. periaatelinjaukset yliopiston hallintomallin uudistamiselle. Uudistuksessa edellytetään selvästi suurempaa laitoskokoa, jolloin suurin osa nykyisistä laitoksista täytyy yhdistää selvästi suuremmiksi yksiköiksi. Uusissa laitoksissa on tulevaisuudessa nykyistä enemmän oppiaineita.

Uudistusta on perusteltu useilla argumenteilla, joista kenties tärkeimpänä yliopistolain uudistuksen mukanaan tuoma siirtyminen budjettitalouteen, mikä puolestaan edellyttää suurempia talousyksiköitä. Uudistus siirtää päätäntävaltaa yksiköiden johtajille, minkä perusteluna on käytetty hallinnon keventymistä. Tällöin opetus- ja tutkimushenkilökunta voisi keskittyä nykyistä paremmin varsinaiseen työhönsä.

Mikäli uudistus vähentää hallinnosta nimenomaan raskaaksi koettua byrokratiaa, se hyödyttää yliopiston perustehtäviä. Laitoskokojen kasvaessa päätöksenteko etääntyy kuitenkin kauemmas yliopistoyhteisön rivijäsenistä - tutkijoista, opettajista ja opiskelijoista. Ylioppilaskunta ja monet yliopistoyhteisön jäsenet ovatkin toivoneet johtosääntöön kirjausta toimintamallista, jossa asioita valmistellaan laitosten tai pääaineiden sisällä henkilöstön ja opiskelijoiden kanssa. On hieno asia, että varsinaiset monijäseniset hallintoelimet eli tiedekunta- ja laitosneuvostot säilyvät yhä edustuksellisina. Tämän voi myös nähdä yliopistodemokratian takeena tilanteessa, jossa päätösvalta ja vastuu keskittyvät johtajien käsiin. Sen sijaan laitosjohtajan alapuolelle tulee päätöksistä vastaavia johtajia, joille samanlaista vastapainoa ei ole konsistorin päätöksessä määritelty. Ylenmääräinen papereiden pyörittäminen on byrokratiaa. Hallinnollinen työ, jossa päätetään yhteisistä asioista, on kuitenkin demokratiaa. Jälkimmäistä emme toivoakseni ole karsimassa.

Päätöksessään konsistori puhuu ainoastaan johtajan velvollisuudesta kehittää osaston, oppiaineen tai oppiaineryhmän opetusta yhdessä henkilöstön ja opiskelijoiden kanssa. Tämä on tietysti hyvä kirjaus, mutta opetus on ainoastaan yksi, vaikkakin läheisesti opiskelijaa koskettava asia muiden joukossa. On syytä edelleen vaikuttaa siihen, että johtosääntöön tehdään laitoksen sisäiseen yhteistyöhön velvoittava kirjaus, mutta on myös tärkeää aloittaa vaikutustyö jo nyt omassa tiedekunnassa, jotta kolmikantainen asioiden käsittely säilyy tiedekunnan kirjauksissa. Tässä kaikki yliopistolaiset, niin opettajat, tutkijat kuin opiskelijat ovat samassa veneessä.

Toki on mahdollista ja toivottavaakin, että saamme viisaita ja valistuneita johtajia, jotka ottavat kaikki asianosaiset mukaan päätöksentekoon. Tämä voi toisaalta jäädä muiden asioiden varjoon vastuulliseltakin johtajalta. Siksi on hyvä, että yhteistoiminta laitosten sisällä on virallisesti kirjattu myös toimintaa johtaviin periaatteisiin.