Kommentti 18.3.2010
Vapaa julkaistavaksi

Ylioppilaskunnat: Lehikoisen työryhmän ehdotukset sujuvoittaisivat koulutusjärjestelmää

Tänään julkaistussa Anita Lehikoisen johtaman opetusministeriön työryhmän muistiossa on paljon hyviä uudistusehdotuksia. Aalto-yliopiston, Helsingin, Jyväskylän, Tampereen ja Tampereen teknillisen sekä Turun yliopistojen ylioppilaskuntien mielestä esimerkiksi opinto-ohjauksen, kesäopintojen ja opiskelijoiden hyvinvoinnin parantaminen ovat erittäin kannatettavia ja toimivia toimenpiteitä opiskeluaikojen lyhentämiseksi.

Toisen asteen koulutuksen opinto-ohjaus on jo pitkään ollut suomalaisen koulutuksen kipupiste. Ylioppilaskunnat pitävät toisen asteen opinto-ohjauksen parempaa resursointia sekä henkilökohtaisen jatkokoulutussuunnitelman tekemistä toimivina tapoina tukea suomalaisia nuoria hyvälle työuralle. Erityisen kiitettävää on huomion kiinnittäminen opiskelijoiden tukemiseen ja hyvinvointiin vielä korkeakouluaikanakin - opintopsykologeja ja parempaa ohjausta on kaivattukin.

Ylioppilaskunnat pitävät ongelmallisena opiskelijavalintojen tekemistä pääosin ylioppilastodistusten arvosanojen perusteella. Pienissä valintakiintiöissä ylioppilastutkintoon pohjautuva valinta ei erottele hakijoita riittävästi, eikä myöskään huomioi soveltuvuutta esimerkiksi taidealoilla. Uravalinta ei saa olla kiinni yhdestä lyhyestä elämänvaiheesta tai pahimmillaan ainereaalin valinnoista. Lisäksi ylioppilastutkinnon painottaminen asettaa hakijat eriarvoiseen asemaan riippuen siitä, missä lukiossa he ovat suorittaneet ylioppilastutkintonsa. Vaikka todistuksen painoarvoa maltillisesti lisättäisiin, on pääsyn yliopistoon tulevaisuudessakin oltava mahdollista myös valintakokeen kautta.

Julkisen keskustelun jälkeen työryhmä on siirtänyt koulutuksen maksuttomuutta koskevat kehitysehdotukset pois varsinaisesta muistiosta erilliseen liitteeseen. Tämän vuoksi julkisuudessakin on lähes unohtunut, että erilaisia maksullisuuden malleja käsitellään edelleen realistisina vaihtoehtoina. Tämä suomalaisen yhteiskunnan kannalta merkittävä keskustelu tulee käydä julkisesti ja poliittinen vastuu kantaen.

Lopuksi ylioppilaskunnat kiittävät työryhmää paremmasta tuesta ympärivuotiselle opiskelulle. Erityisesti taloudellisen taantuman aikoina kesäopetuksen tarve korostuu, eikä se tarpeetonta ole hyvinäkään kesätyövuosina. Ylioppilaskuntien mielestä raportti antaa hyvän pohjan koulutusjärjestelmän kehittämiselle

Eri puolilla Etelä-Suomea 18.3.2010

Katri Korolainen-Virkajärvi
Hallituksen puheenjohtaja, Helsingin yliopiston ylioppilaskunta

Johanna Pietiläinen
Hallituksen puheenjohtaja, Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunta

Aleksi Rantala
Hallituksen puheenjohtaja, Tampereen yliopiston ylioppilaskunta

Jyri Vuorinen
Hallituksen puheenjohtaja, Tampereen teknillisen yliopiston ylioppilaskunta

Elias Laitinen
Hallituksen puheenjohtaja, Turun yliopiston ylioppilaskunta

Janne Peltola
Hallituksen jäsen, Aalto-yliopiston ylioppilaskunta

Lisätietoja:

Matti Tujula (hallituksen jäsen, koulutuspolitiikka)
Helsingin yliopiston ylioppilaskunta, kopot@hyy.fi, 050 543 9611

Hannu Heikkilä (hallituksen jäsen, koulutuspolitiikka)
Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunta, hannu.heikkila@jyy.fi, 050 361 5150

Timo Perälä (hallituksen jäsen, koulutuspolitiikka)
Tampereen yliopiston ylioppilaskunta, timo.perala@tamy.fi, 050 3599 806

Rauli Elenius (hallituksen jäsen, koulutuspolitiikka)
Turun yliopiston ylioppilaskunta, tyy-kopo@utu.fi, 041 4326 777

Janne Peltola (hallituksen jäsen, koulutuspolitiikka)
Aalto-yliopiston ylioppilaskunta, janne.peltola@ayy.fi, 040 515 3974

Viime viikkoina opiskelijoiden tunteita on kuohuttanut useammankin työryhmän julkaisemat ehdotukset liittyen koulutusvientiin, lukukausimaksuihin ja tutkintojen suorituksiin. Suomen kilpailukyvyn kehittämiseksi kaikilla asiaan vihkiytyneillä tai vihkiytymättömillä tuntuu olevan mielipide suomalaisen korkeakoulun tulevaisuudesta. Maaliskuun puolenvälin tietämillä oman ehdotuksensa julkistaa Anita Lehikoisen ryhmä, jonka tehtävänä on ollut erityisesti tutkinnonsuoritusaikojen lyhentäminen. Lehikoisen ryhmän aikaansaannoksista saatiin viime viikolla esimakua, kun useissa medioissa nousi esille hänen halunsa haudata korkeakoulujen valintakokeet ja muuttaa sisäänotot jopa tiedekuntien laajuisiksi.

Sinänsä halu helpottaa juuri lukionsa päättäneiden pääsyä korkeakouluihin on ymmärrettävä. Työurien pituutta on helpointa pidentää niin rakenteiden puolesta kuin poliittisestikin juuri opiskelun saranakohdista. Itse en kuitenkaan malta olla ihmettelemättä, miten valintakokeista luopuminen voidaan käytännössä toteuttaa. Valintakokeet ovat olleet tähän mennessä yliopistojen tehokkain keino seuloa hakijakunnasta sellaiset hakijat, joiden oletetaan sopivan kullekin alalle parhaiten. Vaikka valintakokeissa on monin paikoin ongelmia, ei niistä kokonaan luopuminen ainakaan helpota tilannetta. Itse lähtisin kehittämään valintakokeita voimakkaasti soveltuvuutta mittaavaan suuntaan.

Paljon puhetta herättänyt soveltumattomuuden ratkaisut -työryhmän muistiossa ehdotettiin jopa mahdollisuutta opiskelijoiden erottamiseen yliopistosta, jos nämä todetaan ”alalle soveltumattomaksi”. Mielestäni alalle soveltuvuutta tulee mitata jo valintakoevaiheessa eikä siinä vaiheessa, kun opintoja on takana esimerkiksi neljä vuotta. On hämmentävää, että useilla aloilla ammattikoulun puolella järjestetään haastattelut ja psykologiset testit oleellisena osana valintamenettelyä, mutta esimerkiksi lääketieteelliseen tiedekuntaan valitaan puhtaasti pääsykoekirjojen kuukausien pänttäämiseen perustuvan valintakokeen perusteella.

Mielestäni monilla opiskelualoilla paksuista pääsykoekirjoista voitaisiin luopua, jos valintakokeet rakennettaisiin uudenlaisiksi. Samalla edistettäisiin juuri lukionsa päättäneiden mahdollisuuksia päästä sisään korkeakouluun, kun heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen ei tarvitse alkaa päntätä valintakokeeseen. Ylioppilastutkinnon arvosanojen merkitystä tiedollisen osaamisen mittarina voidaan kasvattaa, jos valintakokeet uudistetaan mittaamaan soveltuvuutta. Juuri alalle soveltuvuuden mittaaminen on monissa yliopistoissa ja tiedekunnissa valintakokeiden tärkein tavoite ja toisaalta suurin kehittämiskohde.

Itse kannatan sisäänottokiintiöiden laajentamista koskemaan useita oppiaineita. Useamman oppiaineen sisäänotot helpottavat hakukohteen valintaa, kun vielä valituksi tulemisen jälkeenkin on useampia alavaihtoehtoja joista valita. Todennäköisesti tämä vähentää myös niiden opiskelijoiden määrää, jotka hakevat useampaan kohteeseen useana vuonna peräkkäin, kun ensimmäinen opiskelupaikka ei ollutkaan aivan se mitä olisi halunnut. Sisäänottokiintiöiden kasvattaminen tiedekuntien laajuisiksi luo kuitenkin suuria ongelmia, joihin on hyvin vaikea löytää ratkaisuja. Monen oppiaineen kiintiöissä erityisesti pienet oppiaineet joutuvat kärsimään, kun suosituimmat suuret oppiaineet vievät ”parhaat päältä”. Tiedekuntien sisäinen kilpailu opiskelijoista ei ole omiaan parantamaan yliopiston yhteisöllisyyttä ja yhteistyötä. Sisäänottokiintiöitä laajennettaessa on pidettävä järki kädessä ja mietittävä opiskelijoiden ja oppiaineiden kokonaisetua.

Päätettiin korkeakoulujen opiskelijavalinnoista mitä tahansa on selvää, että paine lukioiden ja peruskoulun opinto-ohjauksen kehittämiseen kasvaa. Nuorten on tehtävä päätös suuntautumisesta aina vain varhaisemmassa vaiheessa ja tämä aiheuttaa suuria haasteita. Ei ole kenenkään etu, että opiskelijat opiskelevat monta tutkintoa siitä syystä, että alavalinta on tehty väärin puutteellisen opintojen ohjauksen johdosta.

Kirjoitamme parhaillaan ylioppilaskunnan lausuntoa Helsingin yliopiston johtosääntöön.  On käsittämätöntä, miten vaikeaa tuntuu olevan puolustaa opiskelijoiden tasavertaisempaa edustusta yliopistohallinnossa. Viimeksi yliopistodemokratiaa tallattiin pahasti, kun kollegio päätti (opiskelijaedustajien vastaesityksestä huolimatta), ettei Helsingin yliopiston hallitukseen tule tasakolmikantaa. Toisin, ja  paljon edistyksellisemmin, päättivät mm. Tampereen ja Turun yliopistot.

Mutta minkä takia itse asiassa yliopiston edes pitäisi olla demokraattisemmin hallittu? Koska tasa-arvo ja demokratia ovat arvoja itsessään. Mutta miksi ne ovat arvokkaita juuri yliopistossa?

Koska yliopisto on lähtökohtaisesti itsehallinnollinen tiedeyhteisö, jonka jäseniä opiskelijat ovat.

Koska korkeakouluopetuksen tavoite on asiantuntijuuteen kasvaminen ja tämän kasvun oleellinen edellytys on, että opiskelija kokee olevansa osa tiedeyhteisöä.

Ja koska korkeakoululle asetetut ylimmän opetuksen tavoitteet eivät voi toteutua niin kauan, kun yliopiston hallinnolliset rakenteet tukevat opiskelijan käsitystä itsestään oppilaana, yliopistoyhteisön tasavertaisen jäsenyyden sijasta.

Aloitettakoon tämä blogi juhlavan runollisesti nyt, kun suvivirren sävelet kaikuvat vähitellen myös täällä keskustoimistossa.  Koko kevään meitä ovat riepottaneet yliopistolain myrskyisät tuulet, jotka nekin ovat nyt kesän korvilla tyyntyneet. Mutta mitä jäikään käteen niistä tavoitteista, joiden puolesta olemme talvesta asti raivonneet kannanotoissa, supisseet  kansanedustajien korviin ja heiluttaneet lippua mielenosoituksissa?

Vastaus on (tähän väliin lisättäköön helpottunut huokaus), että yliopistolakiin saatiin eduskunnassa tavoitteidemme mukaisia muutoksia. Perustuslakivaliokunta iski nyrkkinsä, viimeinkin, pöytään ja totesi, että yliopiston itsehallinto on turvattava ja yliopiston on itse saatava päättää, haluaako se valita ulkopuolisen enemmistön hallitukseensa.  Toivo siitä, että jotain yliopistojen autonomiasta on pelastettu ja että opiskelijaliikkeen äänellä on yhä vaikutusta, teki koulutuspolitiikan keväästä äkkiä aurinkoisemman.

Toisaalta lukukausimaksukokeilu piti paikkansa yliopistolaissa. Ilman suurempaa vastustusta, saati periaatteellista keskustelua, oltiin siis Suomessakin valmiita asettamaan opiskelijat kansalaisuuden perusteella eriarvoiseen asemaan ja vaatimaan toisilta maksua siitä koulutuksesta, joka toisille onnekkaammille on ilmaista. Vaikka kevään aikana kuultiinkin monta kertaa lause ”koulutuksen maksuttomuus on monen lukon takana”, tuntuu itsestäni siltä, että niiden lukkojen loput avaimet pitäisi löytää nopeasti ja piilottaa jonnekin pimeimpään nurkkaan. Kesähaaveissani laiturinnokassa unelmoin, että lukukausimaksukokeilu jää ainoastaan kokeiluksi. Ja että sen aikana herätään ymmärtämään, etteivät suomalaisen maksuttoman ja tasa-arvoisen koulutuksen periaatteet ole myytävissä.

“Hallitus on näemmä päättänyt, että maailma pelastuu tällä viikolla”, kummasteli tiedottajamme Riitta eräänä maaliskuisena viikkona. Reilu kummastelu, sillä viikolla järjestettiin sivistysvaliokunnan kuulemistilaisuus yhdessä Opiskeiljatoiminnan kanssa, johtosääntötalkoot kaikille yliopistolaisille ja tarjottiin kakkua kansanedustajille yhdessä poliittisten opiskelija- ja naisjärjestöjen (poislukien Kokoomusnuoret ja Kristillisdemokraattiset naiset) kanssa. Jokainen tempaus toki poiki omat kannanottonsa ja mediaseurantansa. Sanalla voi sanoa, että kevät on ollut melkoista vilinää.

Tässä muutama juuri näinä päivinä ajankohtainen linkki meidän kevään projektiemme etenemisestä.

• Myös kilpailuvirasto vastustaa esitystä rahoittaa YLEn toiminta kaikille täysi-ikäisille pakollisella mediamaksulla. HYYn kanta asiaan oli, että opiskelijoilla, yksinasuvilla ja pienituloisilla ylipäätään pitää olla mahdollisuus elää ilman televisiota - ja siitä seuraavaa melko kallista tv-lupamaksua.
• Myös kaupunkisuunnittelulautakunta tervehti meitä ilahduttavilla uutisilla: Yliopistokatu saatetaan viimeinkin muuttaa kävelykaduksi! Autoton keskustakampus ja ylipäätään koko keskusta on ollut HYYn keskeisiä tavoitteita ja toiveita jo vaikka kuinka pitkään. Suorastaan mahtavaa, että asia nyt edistyy. Lisää  HYYn kaupunkitavoitteista löytyy kaupunkiohjelmastamme.
• Sivistysvaliokunta julkaisi viimein mietintönsä uudesta yliopistolaista. Suhtauduimme siihen hieman ristiriitaisesti: Toisaalta yliopistot säilyttivät mahdollisuuden todelliseen autonomiaan, kun perustuslakivaliokunnan käsittelyn jälkeen yliopistoyhteisön ulkopuolisia hallituksen jäseniä ei tarvitsekaan valita kuin 40%. Toisaalta taas laki sisältää edelleen mahdollisuuden maksullisuuskokoeiluun EU/ETA-maiden ulkopuolilta tuleville opiskelijoille. Tätä lievittää hiukan suoraan meidän suustamme lainattu kirjaus lukukausimaksukokeilun tulosten nopeasta arvioinnista.
  Samoin ehdotukset yliopistojen hallituksen koosta pitivät sisällään yllättäviä ongelmia. Hallituksen koko saa olla 7 tai 9-14 jäsentä. Mikäli halutaan hallitus, jossa on enemmistö yliopistoyhteisön sisäpuolisilla JA tasainen edustus sekä professoreilla, keskiryhmällä että opiskelijoilla, ovat ainoat mahdolliset koot 10 ja 11 jäsentä. HY:n kokoisessa yliopistossa voisi oikein hyvinkin olla vähän isompikin hallitus. Olisivat voineet antaa mahdollisuuden myös 15-henkiseen hallitukseen, samantien. Tasakolmikanta on kuitenkin yksi tärkeimpiä periaatteita yliopistohallinnossa: yliopistoyhteisön todella muodostavat kaikki yliopistolla vaikuttavat, eivät ainoastaan professorit ja muut palkkaa saavat.

Kaiken kaikkiaan, alkaa olla kesäloma ihan tarpeessa yhdellä jos toisellakin keskustoimiston väestä. Varsinkin yliopistolaki alkaa kyllästyttämään jo vähän jokaista asian kanssa tekemisissä ollutta.

Ylioppilaslehti huomautti ansiokkaasti (9/2009), ettei europarlamenttivaaleissa juuri puhuta koulutuspolitiikasta, vaikka syytä olisikin. Koulutuspolitiikka on kansallisen päätöksenteon piirissä, mutta EU:ssa luodaan ne puitteet ja ajattelumallit, joita Suomessakin seurataan.

Jos haluaa tietää, mitä suomalaisella korkeakoulukentällä tapahtuu seuraavan kymmenen vuoden ajan, kannattaa lukea Bolognan prosessin viidennen seurantakokouksen julkilausuma huhtikuun lopulta. Ilkeät kielet voisivat väittää, että EU:ssa linjataan ja opetusministeriössä toteutetaan.

Puhtaasti kansallista kopoa ei enää ole. Kun eurovaaleissa ei kuitenkaan suostuta aiheesta harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta puhumaan, voidaanko korkeakoulutuksen tulevaisuudesta päättää demokraattisesti?

Euroopassa on sangen yleistä, että etenkin EU/ETA-alueen ulkopuolelta tulevat opiskelijat maksavat tutkinnoistaan. Tätä halutaan nyt kokeilla Suomessakin. Onkohan moisesta kokeilusta kuitenkaan bisnekseksi näin pienessä maassa ja näin kovasti kilpaillulla kentällä?

Korkeakoulujen kansainvälistymisen edut ovat varmasti jossain muualla kuin rahanteossa. Opetusministeriön laatima kansainvälistymisstrategiakin nostaa keskiöön yhteiskunnallisen uudistumisen. Kansainvälistymisessä on toki riskinsäkin, mutta parhaimmillaan se johtaa reilumpiin yhteiskuntiin, laadukkaampaan tieteeseen ja ymmärtävämpiin yksilöihin.

Reipas kansainvälistyminen on pienen Suomen etu ja intressi. Ja silloinhan pohjoismainen ideaalimme maksuttomasta koulutuksesta ja tasa-arvosta kaikille on uskomaton kilpailuetu nopeasti kaupallistuvalla eurooppalaisella korkeakoulukentällä.

Europarlamenttivaalit 2009: Ennakkoäänestys kotimaassa 27.-30.5. ja 1.-2.6. ja ulkomailla 27.-30.5. Vaalipäivä sunnuntai 7.6.

Omaa eurovaaliehdokastaan voi etsiä vaikka vaalikoneiden avulla:

http://www.euprofiler.eu/

http://www.vaalikone.fi/

http://www.sosiaalinenvaalikone.com/

http://vaalit.irc.fi/

http://www.naama.fi/

Kirjoitin muutama kuukausi sitten tämän blogin esittelytekstiin, että olen ollut syntymästäni lähtien kiireinen. Nyt täällä keskustoimistolla muutaman kuukauden vietettyäni voin todeta, etten kenties koskaan aiemmin olekaan ollut oikeasti kiireinen. Tai siltä ainakin tuntuu, kun katsoo ympärilläni pyörivää ylioppilaskunnan hallitusta. Täällä keskustoimistolla poltetaan ainakin näin kevättalvella kynttilää pitkälle iltaan – molemmista päistä.

Viime viikolla SYL:n tapaamisessa vaihdoimme kuulumisia eri ylioppilaskuntien edustajien kanssa. Lähes yhteen ääneen koko pöytäseurueemme totesi, että näin yliopistolain ja yliopistouudistuksen pyörteissä on ollut ”melko kiireistä”. Toiset ovat uineet Aallon harjalla tai pohjalla, mutta joka tapauksessa koko ylioppilaskenttä on saanut pyristellä hoitaakseen edunvalvonnalliset tehtävänsä. Joku meistä pohtikin, että olemme viime aikoina antaneet jos jonkinlaista lausuntoa opiskelijoiden hyvinvoinnista, opintoaikojen rajausten aiheuttamasta stressistä ja YTHS.n mielenterveyspalvelujen jonoista. Samalla, kun ylioppilaskenttä peräänkuuluttaa opinnoissa ja työelämässä jaksamista ja parempia tukipalveluja, niin ylioppilaskuntien oma hallinto nojaa pitkälti siihen, että ihmiset polttavat itsensä loppuun.

Muistan, kuinka vielä viime vuonna ajattelin, että HYYn hallituslaiset nyt vain tykkäävät niin paljon työstään, että tekevät sitä intohimolla ja omaksi ilokseen ympäripyöreitä päiviä. Olin oikeassa: kaikki tuntuvat tekevän täällä työtä, josta todella pitävät. Mutta siinä olin väärässä, että se samainen työ olisi mahdollista tehdä niissä neljässä tunnissa päivässä, joita hallituslaisen pesti virallisesti edellyttää. Erään pienenkin ylioppilaskunnan edustaja kertoi tapaamisessamme maksaneensa hallitusvuotensa aikana elämisensä säästöistään, koska hallitustyönsä lisäksi hänelle ei ollut jäänyt lainkaan aikaa opiskella saati tehdä sivutyötä.

Silti koulutuspolitiikka on ihan oikeasti kivaa ja ylioppilaskunnassa työskentely on mahtavaa. Mutta jossain vaiheessa ylioppilaskuntien on vielä pakko pysähtyä miettimään, miten visiomme ”linjaavasta hallituksesta” toiminnassamme todellisuudessa tällä hetkellä toteutuu.

HYYn kopovastaava iloitsee ja kiittää valtakunnan yliopistolaisten radikaalia siipeä tärkeiden yliopistouudistusten nostamisesta suuren yleisön tietoisuuteen. Eilen Helsingissä hallituksen esittämää yliopistolakiuudistusta vastustava mielenosoitus keräsi kokoon sievoisen joukon ihmisiä ja mukavasti mediahuomiota. Myös muissa yliopistokaupungeissa on osoitettu mieltä, pidetty yliopistolaisten yleiskokouksia aiheen tiimoilla ja samaa mantraa tulvii ovista ja ikkunoista.

Puoli vuotta sitten en olisi kuvitellut minkään koulutuspoliittisen asian nostattavan spontaanisti ihmismassan barrikadeille. Yliopistolaki ei saanut ihmisiä liikkeelle, vaikka uudistus oli jo pitkään tiedossa. Näin on kuitenkin nähtävä, että mikäli yhteinen hyvä on uhattuna, noustaan yhdessä vastarintaan, vaikkakin jälleen vasta yhdennellätoista hetkellä.

Tavoitteiltaan HYY ja Opiskelijatoiminta ovat selkeästi lähentyneet toisiaan viime viikkojen aikana. Eksegeetti heittääkin ilmaan kysymyksen, onko paralleelisten ilmiöiden taustalla geneettinen vaikutussuhde vaiko vain fenomenologinen yhteys. Samalla hän jättää kuitenkin itse vastaamatta kysymykseensä. Molempien toimijoiden yhteisiä inhokkeja ovat lakiesitykseen perustuslain vastaisesti kaavailtu lukukausimaksukokeilu, yliopistodemokratian kaventuminen uudistuksen seurauksena ja uhka yliopistovallan liukumisesta viime kädessä hallituksen ulkopuolisille jäsenille. Näistä on kirjoitettu kannareita sydänverellä ja koetettu rummuttaa eri foorumeilla, mutta kysymys kuuluu silti: Kuuleeko kukaan? Kenen näistä epäkohdista pitäisi älähtää, jotta millään olisi mitään vaikutusta?!?

Kerrassaan mainiota huomata kuinka tärkeän asian puolustaminen voidaan yhdistää reippaaseen meininkiin pirtsakan musan tahdissa. Mieleeni muistuivat positiivisella tavalla yhtäältä männävuosien suuret opiskelijamielenosoitukset ja toisaalta Street Partyn hengessä tapahtuneet kadunvaltaukset. Ihmetellä kuitenkin täytyy, miksi miekkaria ei viety eduskuntatalolle vaan päädyttiin valtaamaan yliopiston hallintorakennus. Eksyttiinkö matkalla väärän puun äärelle? Joka tapauksessa ei voi muuta kuin toivoa lisää näin seksikästä kopoilua!

Kirjoittaja näkee hetkittäin märkiä koulutuspoliittisia unia

Maanantai-iltana Vanhalle ylioppilastalolle kokoontui useampi sata opiskelijaa keskustelemaan opiskelijaliikkeen ajankohtaisista asioista. Edunvalvontasektorin edustajana minusta on mahtavaa, että meillä on aktiivisia opiskelijoita, jotka ovat kiinnostuneita merkityksellisistä yhteiskunnallisista asioista.

Mielestäni on tärkeää keskustella ennen kaikkea siitä, mitä valtaajilla on sanottavana. Asuminen, toimeentulo ja korkeakoulutuksen uudistaminen koskettavat kaikkia suomalaisia. Ne ovat aiheita, jotka ansaitsevat laajaa yhteiskunnallista keskustelua.

Opiskelijatoiminnalla on monia eri muotoja. HYYn hallituksen koulutuspoliittisena vastaavana edustan mielelläni ylioppilaskuntaa virallisessa edunvalvontatyössä. Hallinnollinen työ ja opiskelijaedustus ovat oleellinen ja tärkeä osa työtämme. Ne eivät ole kuitenkaan ainoita opiskelijatoiminnan muotoja, eikä näin pidäkään olla.

Opiskelijatoiminta on tärkeää opiskelijoille sekä yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamiseksi että osana ylioppilaskuntien historiallista kasvatus- ja kansalaisaktiivisuustehtävää. Uuden yliopistolain luonnoksessa ylioppilaskuntien tehtäväksi annetaan valmistaa opiskelijoita aktiiviseen, valveutuneeseen ja kriittiseen kansalaisuuteen. Koulutuspoliittisena vastaavana olen huomannut, että esimerkiksi keskustelut yliopistolaista liikkuvat niin korkeissa sfääreissä, että on vaikea saada ihmisiä osallistumaan niihin, varsinkaan näin laajan joukon voimin. Siksi on hienoa, että joku kykenee tähän.

Sain käteeni ylioppilaslehden näköisen lehden, joka ei kuitenkaan ollut aito vaan jonkun nimettömän opiskelijaryhmän tuotos Vanhan ylioppilastalon uudelleenvaltausta varten. Päätin lehden tietojen perusteella käväistä katsomassa, mitä rakkaalla Vanhalla ylioppilastalolla oikein tapahtuu. Valtaajat olivat juuri siirtymässä keskustelemaan työryhmissä yliopistolaista, opiskelijoiden toimeentulosta ja asumisongelmista. On hienoa, että opiskelijoita aktivoidaan keskusteluihin tärkeistä kysymyksistä, varsinkin kun yliopistolaissa aidosti tullaan linjaamaan jokaista opiskelijaa koskevia asioita.

Tilaisuuden luonteen ja toimintatapojen takia siitä tulee kuitenkin myös kuluja ylioppilaskunnalle. Ehkäpä lisäämme HYYn budjettiin ensi vuodelle kohdan “valtauskulut” kulttuuritoiminnan määrärahojen alle.

HYY ei siis ole ollut mukana järjestämässä maanantain valtausta millään tavalla.

HYYn omaa ohjelmaa vuoden -68 Vanhan valtaukseen liittyen järjestetään tiistaina 25.11. korkeatasoisen seminaarin, palopuheiden ja ylioppilasteatterin näytelmän merkeissä. Tervetuloa! Lisätietoa tapahtumasta löydät täältä: http://www.hyy.helsinki.fi/suomi/3/news/497/