Herra kansleri, arvoisa rehtori, rakas ylioppilaskunnan puheenjohtaja, hyvä yliopistoyhteisö,
Bertrand Russell sanoi aikanaan, että alussa jokainen suuri ajatus on jumalanpilkkaa. Jumalanpilkasta syyttäminen on ehkä ilmiönä kärsinyt viime vuosikymmeninä hienoisesta laskevasta trendistä, mutta Russellin ajatus on yhtä kaikki ajankohtainen. Yhden jos toisenkin akateemisen yhteisön jäsenen ajatusten tuoreus on läpi historian saattanut heidät syytetyiksi jumalanpilkasta. Mitkä ovat tämän hetken pyhät doktriinit, joihin ei sovi koskea, ja onko meidän yliopistoyhteisömme jäsenillä niihin sanottavaa? Ja jos on, onko se jotakin uutta, kenties mullistavaa, vai vain olemassa olevan ilmiön analyysia?
Yliopistomme uutta strategiaa työstetään parhaillaan. Niin edellisessä kuin luonnoksessa uudeksi strategiaksi yliopiston visio on ”Huipulle ja yhteiskuntaan”. Haluan haastaa teidät hetkeksi miettimään, mitä tämä visio oikein tarkoittaa, ja millaisilla välineillä se voidaan saavuttaa.
Aloitetaan ensimmäisestä kohdasta, huipusta. Huippu on kapea ja tuulinen, sinne voi päästä hyvin erilaisia reittejä ja hyvin moninaisin keinoin, ja ennen kaikkea on hyvin monenlaisia huippuja joita voi tavoitella ja vielä monenlaisempia mittareita huippuudelle.
Huippu ei sinänsä ole ollenkaan huono tavoite, vaikka se on – osittain hyvästä syystä – muodostunut tietyissä piireissä kirosanaksi. Jos huipulle pyrkiminen redusoituu temppuihin joita tehdään rankingien nimissä, ollaan kuitenkin menty pahasti metsään. Minulle huippuus tarkoittaa älykkyyttä, tinkimättömyyttä, rohkeutta, pyrkimystä yhä lähemmäksi totuutta, ja sitä, ettei näitä pyrkimyksiä jätetä mukavuudenhalusta puolitiehen.
Yliopistomme tarvitsee kokonaan uudenlaista näkökulmaa ja rohkeutta, jos tämä tavoite halutaan saavuttaa. On tärkeää sisäistää, että meillä on melkoiset määrät mentaalisia esteitä aidolle uuden luomiselle. Yliopistossamme on sekä hyvässä että pahassa hyvin vahvat perinteiset tavat tehdä asioita.
Onko niin, että Helsingin yliopisto on virasto, jonka tehtävä on tuottaa tiedon virkamiehiä? Kannustetaanko yliopistoyhteisössämme osumaan nykyajan jumaluuksiin, ja kenties saamaan jotkut älähtämään jumalanpilkasta? Vai onko yliopistossamme kannustettavinta hioa vanhaa vähän reunoilta, lisätä pari luovahkoa ajatusta ja taata siten paremmin tutkimuksensa rahoitus tai hyvä arvosana tentistä?
Professori Alf Rehn sanoi taannoisessa lehtihaastattelussa, että ”Yliopistokoulutuksessa edetään historiahakuisesti eli opetetaan sitä, mikä jo tiedetään, eikä kannusteta etsimään uutta nykyisen tiedon rajan tuolta puolen.” Minulle on opintojeni aikana sanottu monta kertaa, että opiskelijoiden on aivan turha odottaa keksivänsä mitään omaa, uutta ajatusta ainakaan ennen kuin ovat tekemässä väitöskirjaansa. Tämä on varmastikin sanottu hyvää tarkoittaen, ajatuksena vähentää painetta ja nopeuttaa valmistumista, mutta se tuskin voimaannuttaa, lisää mielekkyyttä tai edesauttaa uusien ajatusten syntyä. Monilla aloilla kun isoimmat oivallukset tehdään ennen kuin ollaan liian ehdollistuneita vanhoihin ajatusmalleihin, ja oivaltamisen kulttuuria taas tarvitaan jos halutaan sinne huipulle.
En på riktigt skapande miljö föds inte utan kraftansträngningar. Speciellt behövs det stöd för att uppnå den miljön. Studenter behöver stöd av undervisningspersonalen till vars uppgifter hör att sporra studenterna till att tänka i nya banor, till att i fråga sätta och utveckla. Universitetets personal behöver igen stöd av varandra och av universitetet. I dag har man också tagit flera steg mot detta. bland annat användningen av universitetspedagogik i utvecklingen av undervisningen är ett bra exempel. Tyvärr möter man ännu relativt ofta på tanken att en god lärare och ledare blir man automatiskt, medan man för att utföra god forskning behöver stöd och tid. Dessutom är det ännu mera krävande att utveckla en ledning och undervisning som skapar något nytt.
Helsingin yliopiston ainoa tie huipulle kulkee laadukkaan opetuksen kautta, kansainvälisten huippujen houkutteleminen ei yksin riitä. Kuka on antanut luvan nostaa tutkimus niin korkealle toisen tehtävän, opetuksen yläpuolelle? Niin kauan kuin yliopistoyhteisössä voi opetukseen panostamalla käytännössä tuhota tutkijanuransa, on puhe opetuksen arvostamisesta tyhjää.
Yliopistomme vision toinen osa, pyrkimys yhteiskuntaan, on kenties vielä moninaisempi tavoite kuin pyrkimys huipulle. Yksi osa siitä on tietenkin tutkimus, jota yhteiskunnassa voidaan hyödyntää monin tavoin. Tässä onnistutaan mielestäni enimmäkseen hyvin: yliopistossamme tehdään paljon erinomaista tutkimusta. Seuraava askel onkin jo vaikeampi. Miten tämä tieto jaetaan yhteiskunnan hyödynnettäväksi?
Tieteen popularisointiin on toisinaan suhtauduttu akateemisessa yhteisössä jopa ylenkatseellisesti. Katsotaanpas peiliin: missä määrin Helsingin yliopisto tällä hetkellä tietoisesti pyrkii saattamaan sen, mitä totuuden etsinnässä on löydetty, koko yhteiskunnan käyttöön, ei ainoastaan niiden, jotka osaavat keskellä yötä herätettäessä tyhjentävästi määritellä käsitteen ”diskurssi”?
Helsingin yliopistolaiset ovat toki paljon esillä asiantuntijoina niin mediassa kuin muuallakin. Kokonaisuutena kuitenkin Helsingin yliopiston ääni kantaa omituisen heikosti, lainatakseni Janne Virkkusen sanoja yliopiston strategiablogissa viime keväänä. Ja onko tämä ihme yhteisössä, jossa tutkijanuraansa edistävä yliopistolainen saattaa edelleen ampua itseään jalkaan sillä, että on esimerkiksi liian paljon esillä mediassa?
One aspect of the pursuit of our university being a more instrumental part of the society is a raised awareness of the social developments. I would hate to be a pessimist, but it is likely that there are going be some grim times ahead. The threat of a double-dip in the global economy hanging above our heads, the socio-economic diversification that is changing the foundations of the Finnish society, the radicalization of the climate of opinion troughout Europe, to mention a few. Quoting a popular piece of contemporary litterature: ”Winter is coming”. The question is, how are we going to position ourselves?
Korkeakoulutuksen periytyvyys on yliopistoyhteisömme kannalta erityisen keskeinen yhteiskunnallinen kehityskulku. Itse olen ei-akateemisten vanhempien lapsena harvinaisuus tuttavapiirissäni. Kaiken lisäksi pääkaupunkiseudun elinkustannukset alkavat karata köyhempien kansanosien käsistä. HOASin asuntoa onkin jonottanut tänä syksynä 7000 opiskelijaa, enemmän kuin koskaan, eikä opiskelija-asuntoja riitä kuin osalle opiskelijoista. Jos vapaiden markkinoiden pieni yksiö Helsingissä maksaa kuussa pian saman verran kuin opiskelijalla jää opintorahasta, asumislisästä JA opintolainasta käteen, millä tavalla se ohjaa opiskelun mahdollisuuksia? Me haluamme Helsingin yliopiston olevan eliittiyliopisto sanan siinä merkityksessä, että meille hakeutuvat parhaat, luovimmat ja innostuneimmat opiskelijat, ei siinä merkityksessä, että opiskelijoidemme vanhemmat kuuluvat taloudelliseen eliittiin.
Rakkaat kuulijat, tarkoitukseni ei ole tällä puheella ollut osoittaa, että tekisimme asiat huonosti. Päinvastoin, me olemme hyviä, jopa erinomaisia, monessa. Tarkoitukseni on ollut ennemminkin nostaa esille se, missä voisimme olla vielä parempia, siitähän koko strategiaprosessissa on kyse. Näitä asioita ovat muun muassa kyseenalaistaminen, ketteryys, uudistuminen, työn hauskuus ja luovan hulluuden salliminen.
Helsingin yliopiston perustehtävä on pyrkimys totuuteen. Eikö tämä ole mullistavaa, jos mikä? Taivas varjele meitä lopullisilta totuuksilta, mutta homman nimi ei olekaan totuuden saavuttaminen, vaan siihen pyrkiminen. Olemmeko me antaneet postmodernin ajan ymmärryksen monista totuuksista lannistaa pyrkimyksemme totuuteen ja tyytyneet tarkoituksellisesti vähempään, ehkä joskus jopa liian vähään?
Minun unelmayliopistoni on rohkea. Yliopiston tehtävä on nimenomaan joutua syytetyksi jumalanpilkasta, ravistella vanhoja totuuksia ja tehdä tilaa uusille. Minun unelmayliopistoni on myös edelläkävijä, jossa asiat tehdään uusin tavoin, ja josta muu yhteiskunta katsoo mallia. Tämän tulee päteä aivan yhtälailla oppimiseen, opettamiseen, tutkimukseen, johtamiseen, kuin hallintoonkin – luovassa yhteisössä ei voida erotella saarekkeita joiden toimintatavat ovat Museoviraston suojelemia.
Hyvät yliopistoyhteisön jäsenet, haluan haastaa teidät pohtimaan sekä oman alanne että työskentely- tai opiskeluympäristönne pyhiä doktriineja ja sitä, miten niitä voisi vähän ravistella – yliopistoyhteisössä on epäonnistuttu, ellei mikään idea koskaan saa kulmia kohoamaan. Haluan myös toivottaa teille hauskaa, kivaa ja mukavaa syksyä niin tehdessänne!
